Julkaistu

Kalevala Korun Kulttuurisäätiö – työskentelyn innoittaja ja tukija

Artikkeli Kalevala Korusta Kaltioon

Sain Kaltiolta – Pohjoisen kulttuurilehdeltä tehtäväksi kirjoittaa vuoden 2017 ensimmäiseen numeroon artikkelin:

RAKASTETUN KALEVALA KORUN TARINA 80 VUOTTA ­– Rohkea. Ajassa. Aito -juhlanäyttelykiertue lähti liikkeelle Oulusta.

Alla katkelma korusuunnittelija Kirsti Doukasin haastattelusta:

” Näyttelyssä esillä oleva Naisen ääni – teemakoru on Kirsti Doukasin suunnittelema kaulariipus, joka juhlisti Suomen naisten äänioikeuden 100-vuotisjuhlavuotta vuonna 2006. Suuri yhteiskunnallinen teema vaati korusuunnittelijalta paljon taustatyötä ja oli kaiken kaikkiaan prosessina haastava. ”Miltä äänioikeus oikein näyttää?” Doukas kertoi miettineensä ja päätyi lopulta ajatukseen, ettei kukaan voi yksinään saada äänioikeutta aikaan.

Niin alkoi syntyä korun pitsimäinen kukka-aihe, joka ei kestäisi yksinään vaan tarvitsi ympärilleen yhdistävän verkon. Doukas kertoi ihmisten näkevän Naisen ääni -korussa ilotulituksen tai voikukan hahtuvapallon. ”Kun siihen puhaltaa, lähtee siementen mukana maailmalle tärkeä viesti”, Doukas maalaili.”

Kalevala Koruja myös ikäihmisillä

Tuiran palvelukeskuksen ikänaisilla on monilla Kalevala Koruja: riipuksia, sormuksia ja korvakoruja. Korut herättivät keskustelua ja seuraavia toteamuksia:

“Kauneus ilahduttaa. Hukkaan menneiden korujen löytyminen vuosien jälkeen myös ilahduttaa.”

“Kaikilla ei ole ollut koruja. On ollut lainassa sisaren koru vuosikymmeniä.”

“Tavaran arvo ei ole niin tärkeä vaan siihen liittyvä muisto.”

“Naisen äänen rinnalla on miehen ääni.”

“Ihastukselta 18-vuotiaana saatu koru on jäänyt naisen mieleen.”

“Mies osti vaimolleen koruja. Mies halusi ostaa kadonneen vihkisormuksen tilalle uuden.”

 

 

Julkaistu

Tulevaisuuden Kenkiä

Yhteistyö Leinonpuiston väen kanssa alkoi sujua heti ensi tapaamisestamme. Tulevaisuuden Kenkien ”tuunaaminen” sopi heidän iltapäiväänsä kuvataidekerhon yhteyteen  torstaisin. Aloitimme yhteistyön istumalla pöydän ääreen ja esittäytymällä toisillemme.

Vein ensimmäiselle kerralle neljät kengät mukanani. Keltaiset tennarit löysivät heti tuunaajansa, samoin valkoiset tyttöjen korkosandaalit. Ne olivat sopivan kokoiset heidän jalkaansakin!

Valkoiset naisten saapikkaat alkoivat kiehtoa ja löytää yhtymäkohtia Suomi 100 -juhlavuoteen. Sinivalkoinen on valttia! Sovittiin, että seuraavalle kerralle saa tuoda myös omia kenkiä.

Tarkoitus on, että kenkien muokkaamisessa käyttäisimme kierrätysmateriaaleja. Henna – Maria toi mukanaan tällaista materiaalia toiselle kerralle. Myös Leinonpuiston väeltä löytyi mukavaa materiaalia työstettäväksi.

Jotakuta kiinnostivat ilmapallot, toista höyhenet ja kimalteet. Tuunaaminen alkoi suunnitelmapiirroksella, jossa määrittyi käytettävä värimaailma jne. Tärkeää on, että jokainen tuunaaja saa itse tehdä juuri sellaiset kengät kuin haluaa. Kuumaliimapyssyn kanssa aikuiset voivat auttaa, mutta muuten ollaan herkällä korvalla kenkien suhteen.

Antti & Maire -kengät

Kolmannella kerralla Tulevaisuuden kengät olivat jo muotoutuneet melkein valmiiksi. Pyöreän pöydän ääressä mietittiin niille nimiä ja mitä niillä voi tehdä. Entiset keltaiset tennarit saivat tekijältään nimeksi ”Koko”. Kokot jalassa voi ”tassutella, mennä nurin päin, levätä ja pötköttää. Kokoja voi soittaa kuin kitaraa ja samalla laulaa.

Koko -kengät

”Tyttöjen korkosandaalit saivat kummatkin oman nimensä: ”Antti & Maire”. Niillä voi hypätä ilmaan ja kopsutella menemään. Keltaiset balleriinat saivat nimekseen ”Tyttökengät”, joilla voi kovaäänisesti ensin lompsahtaa alas ja sitten jatkaa matkaansa eteenpäin. Siniset tennarit muuttuivat ”Ilmapallokengiksi”, joilla voi lentää!

Tyttö-kengät

Siniset tennarit muuttuivat ”Ilmapallokengiksi”, joilla voi lentää!

Ilmapallo-kengät

Valkoiset Suomi 100 -saapikkaat syntyivät ryhmän kesken yhteistyössä. Niihin liittyy ajatus: ”Suomi on vapaa maa.” Samoin keltaisista naisten avokkaista, joiden tuunaamista Henna-Mariakin oli aloittelemassa, alkoi muodostua kauniin punaiset, pehmeät veistoskengät. Niille ei ole vielä annettu nimeä.

Neljännellä kerralla ehdimme myös liikkua yhdessä. Lähdimme suomalaisten ketjutanssien maailmaan, jossa ensin liikuttiin piirissä, tehtiin portti ja porttikäytävä, mentiin tukkiin ja purkauduttiin sieltä pois.

Sen jälkeen alkoi löytyä myös omaa liikettä. Mitä voisinkaan tehdä käsilläni tai jaloillani? Muu ryhmä halusi myös kokeilla toisen liikettä. Ilo ja tyytyväisyys paistoi kasvoiltamme. Tähän palataan uudestaan!

Tällä erää viimeisellä kerralla Leinonpuiston väki lähtee vierailulle Tuiran palvelukeskuksen ikäihmisten luo. Viemme sinne näyttelyyn Tulevaisuuden Kenkiä, jotka asettuvat ikäihmisten kenkien rinnalle. Lisäksi liikumme yhdessä ja nautimme tarjoilusta.

Yhdessä on hyvä olla. Niinhän erään laulun sanatkin alkavat.

Pehmeät veistoskengät syntymässä
Pinkit kengät

Elämän Kengät -työskentelyä Oulun Tiernan koulun Leinonpuiston yksikössä helmi –maaliskuussa 2017

Mukana: viisi Leinonpuiston yksikön 8. – 9. luokan oppilasta, opettaja ja kaksi ohjaajaa

Vastuuohjaaja: Merja, vierailevat ohjaajat Henna-Maria ja Annina

 

Julkaistu

Kokeilua, improvisointia ja treeniä

 

Valo ja varjo

Kaikki alkaa kehoon menemisestä. Joku meistä  ohjaa lempeästi ja herättelee kehon harjoitukseen. Musiikki soi taustalla, luo atmosfääriä tilaan. Erilaiset kengät ovat rivissä sohvilla odottaen mukaan pääsyä. Tuirassa sijaitsevan harjoitustilamme ikkunat tarjoavat alkuvuoden valoa harjoituksiin. On kiva leikkiä varjolla, joka kiertää huoneessa seinältä toiselle harjoitusten edetessä.

Henna-Maria ja Merja

Improvisaatio on tärkeä tapa löytää uutta. Naisten avokkaat puhuttelevat meitä. Ne siirtyvät naiselta toiselle mitä eriskummallisimpia reittejä. Keskittyminen yhteen kenkään kerrallaan on selkeää ja tavoiteltavaa. Yksikään kenkä ei putoa vaan jatkaa matkaansa lopulta läpinäkyvään ruskeaan säkkiin. Jos kenkä putoaisi, se ei olisi katastrofi vaan tarkoitettu tapahtumaan.

Perhonen odottaa taustalla.

Kaksi naista muodostavat keskenään liikkuvan kenkäpatsaan, jossa erilaiset kengät risteilevät, tipahtavat melkein lattialle tai löytävät yhteen. Kengät ovat kuin erilaiset naiset yhdessä.

Jos asettaa jalkaansa kengän, joka ei tunnu omalta, voi oppia uutta. Voiko omaan tapaan olla nainen tulla muutos? Pohdin, ovatko korkokengät vain kulissia? Vai tarvitaanko korkoja korostamaan naiseutta ja sitä kautta elämästä nauttimista? Paljain jaloin olen oma itseni, mutta tarvitsen myös suojaa kengistä.

Paljaat ja peitetyt jalat

Koska olen pitkä ihminen, on minulle ollut aina luontevampaa valita matalat kengät. En oikein osaa kävellä korkeilla koroilla. Sain äidiltäni ruskeat avokkaat, joiden en uskonut sopivan jalkaani, mutta toisin kävi: ne olivat minulle juuri sopivat. Siitäpä vain korkokengillä kävelyä opettelemaan!

Joku on todennut viisaasti, että hyvät asiat tapahtuvat hitaasti. Sitä täytyy vain malttaa pysähtyä kaiken innokkuuden ja palavan tekemisen keskellä.

Elämän Kengät –harjoitusten välillä mieleeni on nousut ajatus:

”kauneus on syvä asia”.  Siihen liittyy ajatus, miten otan maailman vastaan.

Kauneus on kohtaamisen taidetta.

Julkaistu

Demoesitys Tuiran palvelukeskuksessa

Elämän Kenkiä rivissä

Kokoonnuimme tuttuun Tuiran palvelukeskuksen kirjastohuoneeseen. Melkein kaikki ryhmäläiset pääsivät paikalle. Hennan kanssa järjestelimme rekvisiitan paikoilleen. Rauha laskeutui tekemiseen. Meillä oli vastassamme lämmin ja ymmärtäväinen ikäihmisistä koostuva yleisö, jolta kaipasimme kommentteja siitä, olemmeko oikealla tiellä.

Kaikki alkaa pehmeistä tossuista.

Elämän Kenkien ensimmäiset kymmenen minuuttia alkoivat aamutossujen tassuttelulla. Siirryttiin nykypäivästä lapsuusaikoihin ja kokemuksiin siellä.

Äidin ja lapsen suhdetta on tärkeä käsitellä. Kengät keskustelevat, mutta myöskin ikäihmisten muistot puheena ja liikekielenä. Kyseessä ei ole pelkästään esityksen alku vaan syvä tutkielma elämän kulusta Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenien ihmisten ajatuksista ja valinnoista.

Keskiössä on eletty elämä, joka ansaitsee tulla esiin.

Työtä ja juhlaa!

Aplodien jälkeen alkoi keskustelu. Demoesitys oli tuntunut yleisöstä tutulta. Yleisö totesi, että lapsuusaika oli ollut köyhää aikaa, jolloin ei ollut paljon vaatteita kaupoissa. Ne piti tehdä itse. Äidin tekemä takki oli uusi joka tapauksessa, vaikka se oli yhdistelmä kahdesta eri vaatekappaleesta.

Variksenjalat herättivät paljon keskustelua. Niiden oikea nimitys oli variksensaappaat, jotka syntyivät, kun lapsena käveltiin avojaloin rantaan ongelle. Lika tarttui jalkoihin savisesta maasta sateen jälkeen.

Saunassa jalkoja ei kuitenkaan pesty juuriharjalla vaan pehmeämmällä harjalla. Juuriharjalla jalkojen pesun ajattelukin jo koski ikäihmisen mieltä. Yhdessä pohdittiin myös opettajan ajattelemattomuutta, kun hän vei avojalkaiset oppilaansa metsään, vaikka maassa oli jo kuuraa.

Kaikilla ikäihmisillä ei ole kokemusta variksensaappaista. Kyse on varmaankin kaupunkilaislapsista, jotka kesäisin ovat kulkeneet tennareilla katuja pitkin. Erästä ryhmäläistä kosketti pienen lapsen kenkien jälleen näkeminen esityksessä. Se tuntui niin tutulta ja elähdyttävältäkin.

Entisaikaan kaikessa on täytynyt säästää. Niin kengissäkin. Kun sunnuntaisin mentiin kirkkoon, kuljettiin alkumatka avojaloin, mutta kirkkoa lähestyttäessä laitettiin kengät jalkaan.

Mietin, onkohan sellaistakaan käytäntöä enää olemassa kuin kouluvaatteiden vaihtaminen arkivaatteisiin. Eli silloin  säästettiin kouluvaatteita ja laitettiin huonommat kamppeet päälle kotona. Niin minä olen kolmilapsisessa perheessä tehnyt.

Ensikengistä huopikkaisiin